TIMO RYTKÖNEN / www.mielenkielella.com
Ratkes 3/2004, Ratkaisu- ja voimavarakeskeisen kulttuurin lehti

Tarja Heikkilän käsissä
RISU TAIPUU TAITEEKSI

Taiteilija vai taidekäsityöläinen, valokuvaaja vai yrittäjä? Vai onko taiteen tekeminen hänelle tapa elää? Näiden määreiden mukaan Tarja Heikkilää on vaikeaa sijoittaa. Hän on varmasti noita kaikkia. Taiteilija hän on, koska tekee upeita taideteoksia ja design-tuotteita koivurisuista, oljista ja muista luonnonmateriaaleista. Mutta ilman hänen vahvaa taidekäsityöläisen kokemustaan eivät risut taipuisi hänen ideoidensa mukaan. Taiteilijan silmin hän ottaa digikuvia ympäristöstään kuvaten yksityiskohtia kukkien heteistä, kovakuoriaista lehdellä, vanhan rakennuksen takorautaista ovenkahvaa, lähikuvaa uteliaasta oravasta. Vastaavasti graafikon taidolla hän tekee näistä kuvista niin kuvataideteoksia kuin yksilöllisiä onnittelukortteja ihmisille eri tilanteisiin. Yrittäjä hän on myös, koska hän osaltaan elättää itseään ja perhettään töillään. Hän myös taittaa kirjoja, erilaisia julkaisuja.

Mikä Tarjaa innostaa työssään? Miksi taidetta juuri risuista? Mitä merkitystä on tehdä käsillä ja luovalla työllä? Mitä yhtäläisyyttä taiteen tekemisellä on terapian kanssa? Näiden kysymysten pohjalta Ratkes-lehti halusi haastatella Tarjaa.

Risun voima

Tarja Heikkilän risutaide avaa taiteen tapaan arkiseen ja läheiseen uusia ulottuvuuksia. Hän tekee erilaisia lintuja, maahisia ja design-tuotteita risuista. Mutta risuhan on roska metsässä ja puutarhassa! Siitä on useimmiten enemmänkin haittaa kuin hyötyä. Siitä on kyllä iät ja ajat tehty jotain käytännöllistä: tehty luutia, saunavihtoja, vispilöitä ja risumattoja. Risusta on saanut lapsena, jos on ollut tuhma. Työpaikalla saa esimieheltä risuja huonosti tehdystä työstä.

Tarja nostaa nuo arkiset, jopa hyljeksityt risut näkyville ja muovaa niistä erilaisia merkityksiä sekä luo uusia katsomisen tapoja arkipäiväämme. Käytyäni keväällä pidetyssä Salainen puutarha-näyttelyssä, jossa oli Tarjan töitä esillä, katsoin uudella tavalla hänen teoksiensa innoittamana tuulen lennättämää risua kotipihani asvaltilla. Innostuin uudella tavalla tutkailemaan ympäristöäni. Se mikä oli arkista, oli nyt jollain jännittävällä tavalla myös jotain salaperäistä. Itsekin pääsi leikkimään oman arkensa taiteilijaa pohtiessaan, mitä tuostakin voisi syntyä.

Risut alkavat Tarjan käsissä elää jotain uutta, satumaista elämää. Aivan kuin metsän henki puhuisi niiden kautta. Yleensä se metsämme henki on näyttäytynyt enemmänkin sellutehtaiden massiivisina hahmoina, suomalaisen huonekaludesignin maailmanlaajuisena arvostuksena, joka miehen ja naisen unelmina omasta hirsimökistä. Tuosta vaatimattomasta risusta on Tarja tehnyt näyttelyihin pihojen ja huoneiden kaunistukseksi koivurisuista ja oljista mm. kiemurtelevia käärmeitä, tonttuja ja seinäteoksia. Tuttujen ja turvallisten risutonttujen rinnalla on risuhahmoja, joista henkii muunkinlaisia voimia kuin tuttuus ja turvallisuus. On risulintuja, metsän voimaa uhkuvia, jopa pelottavia, maahisia. Näyttää, että Tarjan ideavakka risutöihinsä on tyhjentymätön. Samalla hän tahtomattaankin piirtää uudenlaista rajaa myös siihen, mitä materiaalia voi työstää ( kaikki on katseen ja käden materiaalia) ja miten ympäristöämme tulisi kohdella. Metsä ei ole ainoastaan energianlähde ja jalo- sekä hyötypuun kehto. Ylevää designia ei tehdä ainoastaan jalopuusta ja arvomateriaalista. Metsällä on meille syvällisempiä, kulttuurillisia merkityksiä. Metsä ei ole ainoastaan monta puuta, vaan erilaisista osasista koostuva kokonaisuus. Vanha kouluajoilta oppimani kieltoloru herää uudelleen henkiin: älä riko luonnon rauhaa, älä mellasta äläkä pauhaa! Tarjan töiden kautta oppii uudella, arvostavalla ja kunnioittavalla tavalla katsomaan ja kulkemaan ympäristössään.

Tarjan mielestä risu on hyvä materiaali hänelle, koska sitä pystyy käsittelemään isoilla otteilla eikä tarvitse ”piipertää”. Häntä on kiehtonut aina, kuten hän ilmaisee, köyhäily eli sellaisten materiaalien käyttö töihinsä joita löytyy läheltä, ja joille ei näytä enää olevan mitään muuta käyttöä. Hänellä on tarve rakentaa näennäisesti tarpeettomalle uusia merkityksiä. Risut omalla kiehtovalla tavallaan edustavat välitöntä luonnonkokemista: se on elävä materiaali ja samalla vaikka se taipuukin hyvin tekijänsä ideoihin, säilyttää se oman, ylpeän luonteensa. Risu ei taivu kaikkiin asentoihin. Sitä tulee kunnioittaa. Se on myös yllättävä materiaali työstää. Lopputuloksesta ei aina ole varma onnistuuko idea siten kuin oli ajatellut ja yllätyksekseen saa usein huomata, että on syntynyt jotain uutta, mitä ei edes tullut ajatelleeksi.

Risu on hyvin arkipäiväinen, ja niin lähellä, ettei sitä aina huomaa. Terapiassa usein ratkaisut, voimavarat, uuden merkityksen löytäminen ovat risujen tavoin huomaamattoman arkisia. Olisiko terapian perimmäinen tehtävä tehdä nämä ”risut” näkyviksi. On sanottu, että terapiassa ei ole kyse uuden oppimisesta, vaan jo olemassa olevan herättämisestä, uudelleen löytämisestä ja käyttöön otosta. Uutta on vaikeampaa oppia, mutta vanhan käyttöön otossa omataan jo tiettyä koeteltua varmuutta. Jotain oikeaa tuntuu olevan vertauksessa siitä, että terapia ei olisikaan uuvuttavan raskas tukkisavotta, vaan kotipihamme sunnuntai-iltapäivän risutalkoot. Kun riisumme terapialta tukkisavotan raskauden ja oopperaylevyyden, tulisiko tilalle jotain toisenlaista, maanläheisempää ja arkista ylevyyttä. Totuudellisempaa ja mielelle keveämpää tekemistä?

Kyse kyvystä nähdä, tehdä ja olla

Tarja on kouluttautunut monipuolisesti työhönsä ja taiteeseensa. Väheksymättä koulutuksen merkitystä, korostuu hänen puheessaan jokin mutkaton taito nähdä, olla ja tehdä erilaisia asioita. Tarja toteaa, että hänen tapaansa suhtautua tekemisiinsä on vaikuttanut paljon hänen lapsuuden kokemuksensa. Lapsena Lapinjärvellä he naapurin lasten kanssa rakensivat lähistön suurelle hiekkakasalle tieverkostoja, autotalleja ja taloja pienille leikkiautoille. Läheisistä ojista kaivettiin savea ja tehtiin erilaisia saviastioita. Olennaisin tunne tuntui kaikilla lapsilla olevan se, että kaikki osasivat tehdä, kaikki saivat tehdä ja kaikki oli mahdollista. Jokin vaativampi edellytti vain enemmän miettimistä ja yrittämistä sekä erehtymistä. Tarja katsoo, että nämä omat leikit olivat se isoin koulu ja pohja omalle oivallukselle. Ympäristö, vanhemmat ja muut aikuiset, suhtautuivat lasten möyryämiselle maastossa kannustavasti, eikä siinä maailmassa ollut paljonkaan kieltoja aikuisten taholta tai vähättelyä lasten kyvyistä tehdä. Tarjan äiti oli ompelija ja luontevasti äidin rinnalla hän teki omia juttujaan, milloin matkien äitiään tai työstäen käsillä olevasta tilkkumateriaalista jotain omaa ideaansa. Tämä kanssatyöskentely oli normaalia arjessa elämistä.

Tarja ei koe, että hänellä olisi koskaan ollut tiukkoja rajoja ja kategorioita eri tekemisille: tuo on taidetta, tuo on hyödyllistä käsityötä, tuo on turhaa ajan haaskaamista. Omalla tekemisellä on ollut aina sisäistynyttä itseisarvoa: tekemisen kautta olen olemassa. Nuorempana hän kokeili erilaisia käsityöjuttuja mm. aplikoi, neuloi, virkkasi ja kutoi. Häntä innosti erilaisten tekniikoiden ja työtapojen kokeilu. Tarjan puheessa työskentelystään korostuu käsillä tekemisen kautta oppiminen. Tarve tehdä ei ole tullut ulkoapäin, vaan se on ollut enemminkin sisäinen tarve. Ensisijainen tavoite on tehdä jotain omaksi tyydytykseksi.

Myös motiivina erilaisiin kädentaidon- ja taideopintoihin hakeutumisella on Tarjalla ollut enemmän mahdollisuus päästä tekemään jotain innoittavaa kuin ammattiin hakeutuminen. Hän toteaa, ettei ole niinkään ajatellut, mihin koulutus valmistaa, vaan hän on kokenut olleensa etuoikeutettu päästessään tekemään erilaisia asioita:. ” Olen huvitellut elämäni läpi”, hän toteaa nauraen. Toki tiukkoja paikkoja on ollut useita, kun elämistä on ohjannut tekeminen eikä ansaitseminen. Takavuosien työttömyyden kokemukset olivat raskaita ja se aika nakersi myös luottamusta itseensä. Tosin sen jälkeen on ollut monin verroin palkitsevaa kokea, että on ollut oikealla tiellä ja uskollinen itselleen. Hän ei ole kokenut, että olisi ajautunut jotenkin työhönsä, vaan menneestä hän löytää selkeän johdonmukaisen linjan, jossa eri valinnat ovat kaikki liittyneet täydentämään sitä, mitä hän parhaillaan tekee.

Tarja kuvaa konkreettista tekemistään enemmänkin kehon tunteina ja aistimuksina. Samalla hän puhuu käsistään kuin elävänä persoonana. Kädet tietävät ja osaavat. Kunhan pää keksii ideoita ja näyttää suuntaa, ei ole ongelmaa käsien kanssa. Merkitykset omalle tekemiselle ja olemiselle syntyvät enemmän tuntemusten kuin ajattelun, selittämisen ja määrittelyjen kautta. Kokemuksen ja ihmisen välillä ei ole auktoriteettejä (selittäjiä) selittämässä koordinaatteja kokemukselle. Useinhan välitöntä kokemista on vaikea pukea sanoiksi ja sitä sanoittaessa tuntee, että aina jotain olennaista jää pois. Toki selittäminen on myös oma taiteenlajinsa, risusavottansa, josta ihmisinä koemme saavamme paljon mielihyvää.

Terapiassa selitetään paljon ja käytetään sanoja kuvaamaan erilaisia asioita, niin konkreettisia tapahtumia kuin mielen liikkeitä. Terapeutti kuvailee ja selittää sanoin. Asiakas vastaa ja selittää sanoin. Näin nähtynä terapia näyttäytyy hyvin pitkälti selityksen taiteena: terapiasessiossa etsitään selityksiä, terapeutin kuvatessa työnohjauksessaan asiakastilanteitaan luodaan asiakastapausten selityksiä, terapeuttien koulutuksissa luodaan vastaavasti metaselityksiä, yleistäviä selityksiä siitä, mitä työssä näyttäisi tapahtuvan. Mitä itse asiassa selitetään? Miten kuvataan sitä, mitä päässä ja koko kehossa tapahtuu? Olemmeko enemmän vuorovaikutuksessa itse sanojen emmekä ihmisten kanssa? Ongelmatilanteissahan ihmisen ja ongelman välillä (sen asian joka nimetään ongelmaksi) on erilaisia auktoriteettejä , ääniä, niin sisäisiä kuin ulkoisia, tulkitsemassa, miten tulisi kokea ja tehdä asian suhteen. Itse ongelma ei ehkä olekaan ongelma, vaan ongelmaksi muodostuu selitykset ongelmista ( tuttua!?) Mitkä ovat terapiassa ne keinot, joilla päästään ohi selitysten, suoraan kosketuksiin sen olennaisen kanssa? Minkä kanssa minun ihmisenä tulisi OLLA kosketuksissa, jotta minun olisi hyvä olla? Mitä ovat terapiassa välittömän olemisen muodot, joita voisi tavoitella?

Katsoessa oikein lähelle näkee kokonaisuuden kauneuden

Kun Tarja Heikkilän risuteoksissa materiaali ja muoto luo arkisesta uusia merkityksiä, vastaava tapahtuu myös hänen digikuvataiteessaan. Valokuvauksessaan Tarjalla on tosin toiset keinot. Hän pysähtyy katsomaan jotain arkista ja totuttua hyvin läheltä ja tarkasti. Kyse on yksityiskohtien rajaamisesta. Hän voi kuvata yksittäistä kukan osaa, hyönteistä, eläintä tai kasveja. Näin kuvaksi rajatusta yksityiskohdasta avautuu niin kuvatekijälle kuin sen katsojalle kuin uusi, kaunis maailma. Se on ollut kyllä koko ajan silmiemme edessä, mutta emme ole vain osanneet sitä nähdä.

Kyse on myös tässä samanaikaisesti oivallusten etsimisestä ja katsomisen, yksittäisen tilanteen kokemisesta. Tarja toteaakin, että hyvä olisi, ettei aina olisi kamera luonnossa kulkiessa mukana, sillä vaarana on, että juoksee oivallusten ja tulevien teosten työstämisen perässä ja se tärkein innoittaja, itse kokeminen, voi jäädä sivuseikaksi.

Isoin osa työstä on materiaalin läpikäymistä. Kuvamassasta hän valitsee ne kuvat, jotka koskettavat ja herättävät visuaalista ”kutinaa”. Tämä prosessi vapauttaa huomaamaan yllättäviäkin yksityiskohtia kuvista. Nämäkin työvaiheet Tarja näkee eräällä tavalla oppimisprosessina: innostuksen lähteet eri työvaiheissa voivat muuttua ajan kanssa, kun harjaantuu työssään. Se myös energisoi uusin tavoin tiettyjä rutiineja.

Tarjan digikuvatöissä katsojalla on mahdollisuus opettaa silmäänsä näkemään läheltä ja havaitsemaan pieniä yksityiskohtia. Nokkosenkukka tai mitättömänä pidetty rikkaruoho saa yksityiskohtansa kauneuden kautta myös omaan kokonaisuuteensa kauneutta. Muutos on sillä tavalla pysyvää, että kun kerran opit katsomaan, sitä ei voi peruuttaa. Kerran kuultu totuus, ei enää valheeksi muutu. Olisiko Tarjan tavassa kuvata jotain tuttua terapiamaailman uudelleen määrittelyille?

Kuinka usein tulemme ajatelleeksi terapiatyön yhteydessä sitä, että ihmisenä olemiseen kuuluu olennaisena osana esteettinen kokeminen. Myös terapiatyössä vaikuttaa yhä voimakkaana länsimaisen tieteen traditio, jossa vallalla on hyvin rationaalisesti jopa mekaanisesti painottunut ihmiskuva. Myös niiden terapeuttien kohdalla, jotka mielellään vannovat holistisen ihmiskäsityksen nimeen.

Usein ongelmien synnyssä ja niiden ilmenemisessä on mukana hyvinkin voimakkaana tietty esteettinen elementti: halu kokea jotain merkittävää, pyrkimystä saada arkeensa jotain ylevää tai aisteja ravistelevaa. Rikoksien syitä pohdittaessa näyttää sillä olevan iso merkitys, miten ihmiset ajautuvat rikoksiin. Harvemmin puhutaan rikoksen hehkusta, mikä houkuttaa siihen? Ehkä se mitä terapia voi oppia taiteesta, on tämän esteettisen hehkun havainnoiminen terapiatyössä. Sille tilan antaminen. Mikä saa ongelman hehkumaan? Entä mitä ongelma valaisee? Mikä sen hehkussa ja ratkaisuyrityksissä houkuttaa?

Taiteen tekeminen prosessina

Minkä Tarja kokee luomisen prosessissa tärkeänä? Tekeminen lähtee hänellä siitä, että pitää olla avoin kokemiselle ja oivalluksille. Ei saa valikoida tai ennakkoon pohtia kategorioita näkemiselleen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa nähdä tai kokea. Jokin yksityiskohta luonnossa tai kokemus voi herättää oivalluksen. Pitää luottaa siihen, että asiat tulevat luokse, kun vain jaksaa odottaa ja olla valmiina. Työtilaus tai itse asetettu tavoite työlle on tietenkin usein välttämätön motivoija. Juuri haastatteluhetkellä Tarja oli tekemässä lasitaiteilijan tekemää tilausta lasivateihin sopivista risutöistä. Kuitenkin itse oivallukset syntyvät rennossa tilassa. Pakolla niitä ei saa esille. Ja taas Tarja antaa palautetta osaaville käsilleen: ” kun oivallus on syntynyt, kädet kyllä osaavat tehdä”.

Toisaalta häntä motivoi halu näyttää ja tutkia, mikä on mahdollista. Jokapäiväisessä elämässä tulee kaiken aikaa niin pieniä kuin isoja haasteita. Arkisen materiaalin voi työstää niin monella tapaa.

Tarja toteaa, että hänellä löytyy myös halua rikkoa totuttua. Hyvänä esimerkkinä on onnittelukortissa oleva kuva ötökästä pitkine tuntosarvineen. Ihmiset eivät ehkä odota ensimmäisenä näkevänsä onnittelukortissa nilviäisten sukuun kuuluvaa ja se saattaa ensiksi oudoksuttaa ja jopa inhottaa ihmisiä niin, että näkevät vain sen ötökän. Mutta kun silmä tottuu, on mahdollisuus havaita kuvasta kauniita yksityiskohtia: linjakkaat lehden ruodot, majesteetillisen pitkät, eteenpäin kurottavat ötökän tuntosarvet, ehkä pienenpienen kastepisarahelmen lehden reunassa. Yksityiskohtia havainnoidessaan, mieli voi alkaa nähdä jotain vertauskuvallista tuntosarvissa, vihreän värin vaihteluissa jopa jotain runon tapaista. Ehkä Tarjan töissä on kyse juuri tällaisten prosessien käynnistämisessä: pyrkimystä rikkoa totuttua, jotta ihminen heräisi kuuntelemaan sisäistä minäänsä. Totutun rikkominen ei ole Tarjalle itsetarkoitus ja hätkäyttämisen tarpeesta syntyvää. Kyse ei ole tekijän halusta näyttäytyä muiden silmissä rajuna. Tarjan töissä totuttu rikkoutuu jännittävän hienovaraisella tavalla. Itse käyttäisin sanaa houkutus. Se on houkuttelua kuin varkain pois totutusta.

Taiteen tekemisessä tärkeänä myös palautteen saamista. On oltava sillekin riittävän avoin ja valmis. On oltava valmis kuuntelemaan ihmisiä miellytti palaute itseä tai ei. Toki me kaikki tarvitsemme kiitoksia innostuaksemme ja jaksaaksemme, mutta olemalla avoin kaikenlaiselle palautteelle, saa itselle välineitä suhteuttaa työtään ja oppia. Taiteen kokeminen on vuorovaikutustapahtuma ja samoin myös sen tekeminen ja tulkitseminen. Siksi Tarjalle on ollut tärkeää olla mukana järjestämässä näyttelyitä erilaisten taiteentekijöiden kanssa. Kesällä tonttukeskus Aarstun Vinttigalleriassa järjestetyssä näyttelyssä oli Tarjan töiden rinnalla Maija-Liisa Mäen runoja. Vaikka runot, kuten kuvatkin, oli tulkittavissa yksittäisinä teoksina, loi se näyttelyyn myös uusia perspektiivejä katsoa ja kokea.

Terapian tavoite on olla jollain tapaa hyvää tekevää: auttaa ihmistä johonkin ratkaisuun häntä vaivaavassa asiassa, pyrkiä näyttämään vaihtoehtoja, saattamaan ihmistä jonkin sellaisen yhteyteen (asiat, ajatukset, ihmiset), jotka kantavat häntä paremmin. Onnistuessaan terapia on kosketuksissa sellaisen kanssa, joka tekee hyvää niin asiakkaalle kuin terapeutille. Voisi ajatella taiteen tehtävän olevan saman. Jackson Pollock sanoo, että taiteen tehtävä on yksiselitteisesti näyttää perspektiivi. Sitähän haemme pysähtyessämme meren äärelle tai sillalta katsomaan kaukaisuuteen tai seisoessamme näennäisesti vailla tarkoitusta tuijottamassa ikkunasta ulos. Haemme jotain mikä avautuu. Olemme samanaikaisesti yhtä jonkin meitä isomman kanssa. Jo tämä perspektiivin näkeminen tekee hyvää. Myös Tarja Heikkilä avaa töissään tällaisia hyvää tekeviä perspektiivejä.

Koko perheen projekti

Teen haastattelua Tarjan kotona, Porvoon Ilolassa. Miten muu perhe suhtautuu taiteen tekemiseen? Tarjahan tekee töitä kotona. Arjen askareita ei voi aina erottaa siitä, milloin alkaa taiteen tekeminen ja milloin kotityöt loppuvat. Perheen arjessa molemmat limittyvät luonnollisella tavalla toisiinsa. - Kuulostaa ihanteelliselta tavalta elää: saa tehdä ja elää siten kuin tuntuu itseltä omimmalta. - Kuitenkaan pitäytyminen siihen, mitä osaa ja mikä on ominta, ei aina ole helppoa. Kun jotain uutta on syntymässä, mutta vielä ei ole mitään valmista myytäväksi, vaaditaan vahvaa sisäistä uskoa siihen, mitä on tekemässä. Kyseessä on koko perheen tapa elää ja tehdä yhteisiä juttuja; koko perheen projekti. Lapset, Inkeri ja Paavo, ovat tehneet runoja, joista Tarja on taittanut ja sitonut käsin kirjoja. Yhdessä on tehty varjoteatteria, multimediatöitä, animaatioita, rakennettu pihaa ja sisätiloja. Lapsille näyttää välittyneen Tarjan tekemisen luonnollisuus. Lapset ideoivat erilaisia asioita ja toteuttavat niitä. Tarjan mies, Aapo, toteaa että taiteen mukana olo arjessa tuo sisältöä myös heidän parisuhteeseensa. On enemmän keskusteltavaa ja yhteiset ideointihetket ovat samalla yhteisen tulevaisuuden rakentamista. Jokaisesta työprosessista löytyy kaikille mielekästä tekemistä ja jokaisen työpanos on oleellinen. Yrittäjyys on perheen juttu. Se rakentaa myös lasten identiteettiä, vahvistaa tunnetta: minä teen, osaan ja kaikki on mahdollista.